Talvi-illan unelma

”Niinpä niin… Tulipa mokattua…” ajattelin asetellessani puita takkaan. ”Käytäppä joskus niitä pikku aivonystyröitäsi pölö.” Toruin itseäni. Olin yksin Perheemme mökillä keskellä korpea. Ulkona oli paukkuva pakkanen ja kellon viisarit näyttivät varttia yli kolme yöllä. Vain kahdeksan tuntia sitten olin ollut onneni kukkuloilla…

”Ei kun menoks!” Jontte huusi mulle vessan ovelta, jossa olin viimeistelemässä hiuskuontaloani. Vilkaisin vielä peiliin varmistaakseni, että ruskeat hiukseni ovat kunnolla sekaisin. ”hyvältä näyttää, tuu nyt! Mein piti olla siellä jo vartti sitten” Jontte hihkaisi taas. ”Tiedän…” vastasin ja iskin silmää Jontelle virnistäen. Nappasimme takkimme naulakosta ja viinipullot eteisen pöydältä ja syöksähdimme ulos pakkaseen.

Olimme tunteneet Jonten tai siis Jonaksen kanssa toisemme koko ikämme, olimme asuneet naapureissa syntymästä saakka, käyneet samat koulut, liikkuneet samoissa porukoissa, tarkastaneet samat tytöt… Tai no olin aina esittänyt olleeni kiinnostunut, kun Jontte oli ihastellut jonkun pimun bebaa tai rintoja, vaikka todellisuudessa olin samalla ihaillut Jontten vaaleita hiuksia, täydellisesti muokattuja kasvonpiirteitä ja ruskeimpia silmiä, jotka olin ikinä nähnyt. Tosin en ollut koskaan paljastanut tätä Jontelle, vaikka mieleni oli usein tehnytkin. Olin kuitenkin elänyt tämän asian kanssa jo melkein 25 vuotta, hyväksynyt sen, että paras kaverini, rakkauteni kohde, on umpihetero.

Saavuimme Jonten siskon asunnolle puoli tuntia myöhässä. Olimme siis menossa Jonten siskon, Karon syntymäpäivää juhlimaan. Karo oli meitä kaksi vuotta vanhempi ja täytti 27. Olimme aina olleet Karon kanssa hyvin läheisiä. Itse asiassa hän oli ainoa, joka tiesi minun olevan mikä olen. Olin paljastanut sen Karolle eräs kerta, kun olimme menneet hänen luokseen jatkoille raflaillan jälkeen. Olimme jääneet Karon kanssa tuhoamaan vielä yhden punkkupullon Jonten sammuttua tavalliseen tapaansa juotuaan liikaa.
Olimme jutelleet niitä näitä viinipullon tyhjetessä nopeaa vauhtia. ”Noh, mitäs naisrintamalle kuuluu?” Karo oli kysäissyt rupattelumme lomassa. ”Ei mitään, mähän olen homo.” Olin vastannut saman tien ajattelematta seurauksia. ”Kyllähän mä olen vähän niin olettanutkin.” Karo oli vastannut hymyillen.

”Hyvää synttäriä sisko!” Jontte hihkaisi ja halasi Karoa hänen avatessa ovea. ”Onnea muruseni!” sanoin ja halasin vuorostani synttärisankaria. ”Kiitos, keittiössä on boolia ja naposteltavaa.” Karo vastasi ja lähti juttelemaan kavereidensa kanssa. ”Noniin… Kahtotaanpas ketä meillä täällä on!” Jontte tokaisi ja lähti kiertelemään Karon kaksiota, joka oli tupaten täynnä porukkaa. Minä jäin hölmistyneenä seisomaan paikoilleni ihaillen samalla Jonten persettä, josta olin haaveillut niin monet yöt.
”Penni ajatuksistasi.” Hätkähdin ja katsoin vierelleni, johon Karo oli huomaamattani ilmestynyt. ”Mitäs tuumit?” Hän kysyi uudestaan. ”E…en mitään…” sopersin. Enhän voinut kertoa Karolle, että himoitsen veljesi persettä. ”Noh, koita nyt piristyä, nähän on bileet, tuu ottamaan boolia.” Marssin Karon perässsä keittiöön ja täytin lasini boolilla ja otin huikan. ”Kyllä tää tästä vielä piristyy.” ajattelin ja tyhjensin lasini yhdellä kulauksella.

Siinähän se lähtikin sitten kulkemaan. Booliastia tyhjeni uhkaavasti ja ihmiset rupesivat humaltumaan, mukaanlukien minä. Juttelin tuttujen kanssa, parantelin maailmaa vieraiden ihmisten kanssa ja sitä rataa. Jonttea näin aina silloin tällöin vilaukselta, hänen hurmatessa paikan naisia. Rupesin olemaan jo aika tuiterissa, kun huomasin Jonten bonganneen itselleen kauniin punatukkaisen lurtukan, jonka kanssa hän suuteli kiihkeästi. Suru täytti mieleni, kun toivoin mielessäni, että olisin tuon punatukkaisen povihirmun tilalla. ”Taasko sä täällä nuokut! Tuu tupakalle mun kanssa!” Karo huusi korvaani, joka sai minut hätkähtämään rajusti. ”Okei” vastasin ja lähdimme kohti parveketta. Kerrankin se oli tyhjä. Luikahdimme sinne ja suljimme oven perässämme. Parveke oli iso ja lasitettu. Istuimme selkä ovelle päin, koska halusimme ihailla maisemaa, joka oli ovesta pois päin. Sataman valot välkkyivät yötaivaalla lumihiutaleiden tippuessa hiljalleen taivaalta. Polttelimme tupakkaa sanomatta sanaakaan. ”Mikä sua oikeasti vaivaa?” Karo rikkoi hiljaisuuden.” ”Ei mikään!” älähdin. ”älä viitti nyt, oon tuntenut sut syntymästä saakka. Et sä voi multa salata mitään!” Karo tivasi. ”Ei mua vaivaa mikään!” huusin takaisin vähän lujempaa, kun oli tarkoitukseni. ”No älä nyt vedä hernettä nenään. Yritin vaan olla ystävällinen!” Karo tiuskasi takaisin ja jatkoi tupakkansa polttelua. ”sori…” sanoin hiljaa. ”Mä oon rakastunut sun veljeesi.” sopersin. ”Mitä?!” Karo huudahti. ”Mä OLEN RAKASTUNUT SUN VELJEEN!” huusin melkein raivoissani. Karo ei sanonut sanaakaan, katsoi mua vaan suu auki ja loppuun palanut tupakka kädessään. Emme sanoneet kumpikaan mitään, katsoimme vaan toisiamme hämmennyksen vallassa. Hiljaisuuden rikkoi vasta särkyvän lasin ääni sen osuessa parvekkeen lattiaan. Käännyin katsomaan taakseni. Jontte seisoi takanani. Hän oli ilmeisesti tullut parvekkeelle meidän huomaamatta. En tiennyt mitä sanoa. Olin aivan paniikin vallassa. Katselin lattiaa, johon Jonten lasi oli särkynyt. Nostin varovasti katsettani ylöspäin ,kunnes kohtasin Jonten katseen. Kylmät väreet menivät pitkin selkääni nähdessäni sen. En ollut koskaan nähnyt niin paljon vihaa ja halveksuntaa kenekään silmissä Jonten katsoessa minua. Halusin vajota maan rakoon, mutta sen sijaan ryntäsin Jonten ohi sisälle, kohti eteistä, nappasin takkini, kenkäni ja viinipullon, jonka olin ottanut varoiksi mukaan ja ryntäsin rappukäytävään. Pukeuduin rappiksessa ja ryntäsin ulos, jossa oli alkanut pyryttämään oikein urakalla. En voinut kävellä. Juoksin minkä jaloistani pääsin kyynelten valuessa silmistäni. Halusin päästä pois mahdollisimman pian.

Lopulta pääsin asunnolleni. Otin ison urheilukassin kaapista ja rupesin viskomaan siihen vaatteita. Nappasin vielä joitakin perustarvikkeita ja ryntäsin kohti ulko-ovea. Ovella kuitenkin pysähdyin ja kaivoin puhelimeni takkini povarista ja heitin sen sohvalle. Otin auton avaimet eteispöydältä ja lähdin ulos. Kävelin autolleni, heitin kassin takapenkille ja lähdin ajamaan. Miljoonat ajatukset pyörivät päässäni. Laitoin CD:n lujemmalle autostereoissani, hiljentääkseni ne. Ajelin ilman päämäärää kunnes huomasin risteyksen, josta käänytään mökillemme päin. Vanhasta tottumuksesta laitoin vilkun päälle ja käännyin. Ajelin hiljalleen pientä metsätietä, joka päättyi mökille. Sammutin auton, otin laukkuni takapenkiltä ja lähdin tarpomaan korkeassa lumihangessa mökin ovea kohti. Toivoin hiljaa mielssäni, että vanhempani eivät ole vaihtaneet vara-avaimen paikkaa. Suokasin helpotuksesta tuntiessani kylmän avaimen sormissani hapuillessani oven karmin päälle. Avasin oven ja astuin sisälle. Kylmä, tunkkainen ilma tervehti minua jo ovella. Mökkiä ei ollut käytetty puoleen vuoteen.

Väänsin valokatkaisimesta vain huomatakseni, että sähköt eivät toimineet. ”No jee…” ajattelin mielessäni. ”Eipä siis toimi patteritkaan.” Onneksi mökissä oli iso varaava takka ja valmiiksi pilkottuja puita. Hapuilin päästäkseni takan luokse, varoen törmäilemästä huonekaluihin. Takan reunalla oli pari kynttilää ja tulitikut. Sytytin kynttilät kohmeisin sormin saadakseni vähän valoa. Seuraavaksi rupesin heittelemään puita takkaan. ”Niinpä niin… Tulipa mokattua…”

Vihdoinkin sain takan syttymään ja lämpö rupesi leviämään mökkiin. Sytytin vielä pari kynttilää saadakseni lisää valoa. Avasin viinipullon ja istuin takan eteen levittämälle peitolle juomaan punkkua. Mietein illan tapahtumia, kuinka niistä tuntui olevan jo ikuisuus. Mietein miten tästä eteenpäin. Ystävyyteni oli pilalla lopullisesti Jonten kanssa. Olin aivan omissa ajatuksissani, kun ovelta kuului koputus. Hätkähdin, kuka kumma siellä nyt koputtelee, keskellä yötä. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja menin ovelle. ”Ketä siellä?” huudahdin. Ei vastausta. Vetäisin ovessa olevan sälekaihtimen ylös nähdäkseni tunkeilijan. Hengitykseni salpaantui, kun huomasin oven takana Jonten hahmon. Katsoimme toisiaame oven lasin läpi sanomatta sanaakaan. Jontte osoitti kohti ovenkahvaa. Avasin oven ja päästin Jonten sisään. Samalla huomasin kuinka Karon auto perutti pois pihasta.

Suljin oven ja katsoin Jonttea. Huomasin, että hän oli itkenyt. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta Jontte esti sen laittamalla sormen huulilleni, jättäen sen siihen. Katsoimme toisiamme syvälle silmiin. En tiedä kauanko seisoimme siinä, jonten sormi edelleen huulillani. Oma käteni lähti hapuilemaan kohti Jonten toista kättä. Tartuin siihen ja pidin lujaa kiinni, ikään kuin varmistaakseni, ettei hän ole vain harhakuva, joka pian haihtuisi pois, mutta ei, hän oli siinä, katsomassa minua silmiin. Kävelimme takan eteen peitolle. Riisuiduimme koko ajan toisiimme katsoen, kunnes olimme alastomina. Katselin Jonten täydellistä kroppaa päästä varpaisiin. Hän ojensi kättään ja kosketti olkapäätäni. Oli kuin pienet sähköiskut olisivat menneet pitkin ruumistani. Astuin lähemmäs ja suutelin Jonttea. Vajosimme makaamaan peitolle takkatulen loimutessa taustalla. Olimme yksi ja sama. Kiepuimme kuin tuli, hivelimme toisiamme, kuin liekit takan reunoja, lopulta vajosimme toistemme syleilyyn.

Heräsin äkkiä kylmyyteen. Hätkähdin huomatessani, ettei Jontte ollut vieressäni. Oliko kaikki ollut vaan unta. ”Huomenta päivänsäde!” kuulin tutun äänen takaani. Käännyin ja siinä Jontte istui paksun peittoon kääriytyneenä isossa korituolissa. ”Huomenta!” vastasin hymyillen. Kaavein peiton lattialta ympärilleni ja tallustelimme vierekkäin, kuin kaksi kanelipullaa ulos terassille katsomaan, kuinka talvinen aurinko nousi jäisen järven takaa. Katsoin Jonttea ja hymyilin. Hän katsoi minua takaisn kasvoillaan tuo tuttu hymy, johon olin rakastunut vuosia sitten. Tämä oli totta. Käperryimme tiiviisti toisiimme kiinni ja istuimme ihailleen talviaamua. Halusin olla tässä ikuisesti…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *